Runo ”Viel’ on Suomi voimissaan!”

Juhani Ahon runo ”Viel’ on Suomi voimissaan!” on osa hänen teostaan Katajainen kansani, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1899, jolloin ensimmäinen sortokausi alkoi. Teoksessa runo kuuluu lastuun Lippu, jossa herätellään ajatuksia Suomen lipun salkoon nostamisesta. Ahon runo on myös muunneltu versio Porilaisten marssista, jossa taistolippu liehuu uljaana. Ahon runossa lipun voikin nähdä symboloivan myös taisteluhenkeä, jonka Aho runon puhujana kehottaa nostamaan salkoon.

Runo alkaa kannustavalla lausahduksella: ”Viel’ on Suomi voimissaan!”. Aloitussäe luo uskoa ja rohkeutta runon kuulijoihin – suomalaisiin sotilaisiin, joita Aho puhuttelee eri nimityksin. Runo etenee Ahon kertoessa mahtipontisesti, kuinka Suomi ei salli itseään sorrettavan ja rohkaisee kuulijoita etenemään voitokkain mielin. Runossa Aho asettaa vastakkain synnyinmaan pojat ja Venäjän, jota hän kuvaa vieraana säkeessä: ”sua poikies’ ei viime vereen puoltamatta vieras ryöstä!” Metafora ”viime vereen” tarkoittaa viimeiseen mieheen ja se herättää mielikuvan verisestä taistelusta, jossa Suomea puolustetaan viimeiseen hengenvetoon saakka.

Aho kehottaa urhoja menevään eteenpäin, jonka jälkeen hän toteaa runossaan: ”Tää ikivanhan vapauden tie on sees.” Aiemmin mainittujen urhojen kanssa säe herättää mielikuvan suomalaisista vahvoista sotilaista, jotka marssivat rohkeina eteenpäin. Kuitenkin seuraava säe tuo yllättävän käänteen, Ahon puhutellessa urhoja pyhinä, pystyinä repaleina. Mielikuva vahvoista urhoista muuttuu joukoksi resuisia sotilaita, jolloin runon oodimainen juhlallisuus särkyy.

Ahon käyttäessä loppusointuja jotka tekevät runosta sävyisän, on sanavalinnat ja lausejärjestys valittu paikoittain loppusointujen mukaan. Runossa on huomioitu myös tavujen määrä säettä kohden, jonka vuoksi sanat eivät ole paikoitellen kirjakielen mukaisessa muodossa, kuten esimerkiksi vielä sana on ilmaistu yhdellä tavulla viel’. Runossa ei ole juurikaan vertauksia, mutta useita runon kohtia voi ymmärtää symbolisesti. Suomen värit jotka eivät ole runossa sortuneet, tarkoittavat Suomea itseään. Väreillä viitataan siihen, että venäläistämistoimet eivät ole tuhonneet Suomea, joka täten on edelleen sinivalkoinen.

Vaikka runo onkin rytmiltään pääasiassa vapaa, voi siitä löytää painollisten ja painottomien tavujen säännöllistä vuorottelua. Runon rytmi on nopeatempoinen ja se kiihtyy viimeisessä säkeistössä, jossa Aho tekee täydellisen asennonvaihdon kysymällä kuulijoilta lähes hätääntyneenä, missä lippu on. Runon sävy muuttuu säkeen myötä voitokkaasta ja kannustavasta hätää kuvaavan käskeväksi, jota korostaa aiemmin käytettyjen loppusointujen puuttuminen. Koska säe poikkeaa soinnullisesti muista säkeistä, kiinnittää se entisestään lukijan huomion. Säkeessä onkin Ahon tärkein viesti suomalaisille: nostakaa taistelulippu salkoon!

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Aikamatka 22.2.-13.4.2012, Äidinkieli, Ilmiöpohjainen oppiminen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s